Voihan Elämä

Mietin pitkään, kuinka sanoittaisin paluuta takaisin sivujen ja tekstien äärelle ja

ymmärsin, että palaan eri ihmisenä kuin lähdin.

Silloin uskoin olevani pidemmällä kuin olin, mutta elämä ei erehdy, vaan antaa meille yhä uusia kokemuksia ja oppiläksyjä, joiden integroimiseen menee tietty aika. Olin jo tehnyt paljon sisäistä työtä, mutta en ollut valmis myöntämään itselleni, kuinka paljon vielä suojelin itseäni. Tekstit jäivät pinnallisiksi, koska minä jäin.

Nyt en enää halua kirjoittaa ihmisenä kasvusta etäältä käsin. Haluan kirjoittaa

siitä sisältä päin -keskeneräisenä, mutta ehjempänä. Tässä on ihminen, joka ei enää kiirehdi eheytymistä vaan uskoo, että kaikella on aikansa.

Kuinka ironista onkaan, että puolet elämästä menee siihen, että opettelemme olemaan jotakin: kilttejä, pärjääviä, järkeviä, sopivia. Loppuelämä menee ihmetellessä, kuka kaiken tämän alle oikein jäi - ja riisuessa kerros kerrokselta sitä, minkä joskus luulimme olevan me.

Ehkä elämä ei olekaan itsensä löytämistä, vaan itsensä riisumista. Ja se vie yllättävän paljon aikaa -mutta on vaivan arvoista. 😋