Irtipäästämisestä ja muistamisesta

Hiljattain tapahtui jotain, joka muistutti taas mieleeni elämänvaiheen menneisyydestä, jossa kannoin identiteettiä, joka oli syntynyt selviytymisestä, ei vapaudesta.

Se identiteetti oli aikanaan tarpeellinen. Se auttoi minua seisomaan omilla jaloillani, pärjäämään, olemaan vahva ja kova. Mutta vähitellen alkoi tuntua ahtaalta. Kuin vaate, joka oli joskus suojannut, mutta ei enää antanut tilaa hengittää. Ja silloin ymmärsin, että seuraava askel ei ollut uuden minuuden rakentaminen, vaan vanhan hellävarainen riisuminen.

Irtipäästäminen ei ollut helppoa. Se tarkoitti luopumista tutusta minäkuvasta, rooleista ja tarinoista,, joihin olin samaistunut pitkään. Hetken aikaa olin tilassa, jossa en tiennyt kuka olen. Vanhasta oli jo päästetty irti, mutta uutta ei ollut vielä näkyvissä. Se oli hauras, pelottava vaihe -mutta äärettömän rehellinen.

Juuri siinä välitilassa tapahtui jotain ratkaisevaa. En löytänyt itseäni ponnistelemalla, vaan antamalla periksi. Muistin yhteyden, joka ei ollut koskaan oikeasti kadonnut - yhteyden itseeni ja elämään, joka ei vaatinut minulta mitään vaan kantoi. Minun piti vaan lakata olemasta se, mikä en ollut. Ja siitä luopumisesta paljastui rauha, jota en ollut aiemmin kokenut. Rauha, joka ei riipu olosuhteista, vaan totuudesta ja rehellisyydestä itseään kohtaan.

Kun päästin irti siitä, kuka luulin olevani, muistin sen, kuka olin ollut koko ajan.